De Villepin, Dominique

Villepin toimi Élysée-palatsin pääsihteerinä vuoteen 2002, jolloin Chirac valittiin uudelleen toiselle kaudelle. Uusi pääministeri Jean-Pierre Raffarin nimitti Villepinin maan ulkoministeriksi. Se oli työ, jolla oli valtava arvovalta, mutta jotkut Villepinin poliittiset viholliset väittivät, että hän oli aivan liian kokematon virkaan. Hän kuitenkin selvisi ensimmäisestä suuresta haasteestaan roolissa, kun kriisi Länsi-Afrikan maassa Norsunluurannikolla puhkesi pian tämän jälkeen. Uskonnollisten lietsomat levottomuudet johtivat hyökkäykseen maahan sijoitettuja ranskalaisia joukkoja vastaan, ja Villepin määräsi nopean sotilaallisen vastatoimen, joka tuhosi kapinallisten ilmaiskukyvyn. Hän myös neuvotteli hataran aselevon välttääkseen uudet kahakat.

johti oppositiota Irakin hyökkäykseen

Villepinillä oli pian uhkaavampi kriisi hoidettavanaan ulkoministeriössä. Irakin johtajan Saddam Husseinin syrjäyttämisestä päättänyt Yhdysvallat väitti, että Lähi-idän valtioon YK: n suojeluksessa lähetettyjä asetarkastusryhmiä estettäisiin hoitamasta tehtäviään. Yhdysvaltain presidentti George W. Bush yritti kerätä kansainvälistä tukea Yhdysvaltain johtamalle hyökkäykselle Irakiin, mutta kolme neljästä muusta Yhdistyneiden Kansakuntien (YK) turvallisuusneuvoston pysyvästä jäsenestä—Ranska, Kiina ja Venäjä—vastustivat suunnitelmaa. Turvallisuusneuvoston päätöslauselmien tarkoituksena on ylläpitää rauhaa ja vakautta kaikkien YK: n jäsenvaltioiden välillä, ja kaikkien YK: n peruskirjan allekirjoittajien on noudatettava näitä päätöksiä.

tammikuussa 2003 Villepin varoitti Euroopan yhdistyvän ja vastustavan tarpeetonta aggressiota Irakia kohtaan. Kuukautta myöhemmin hän piti turvallisuusneuvostolle kiihkeän puheen, jossa hän toisti Chiracin hallituksen vastustavan voimankäyttöä Irakia vastaan. Myös Saksa asettui Ranskan puolelle, kun taas venäjä ja Kiina olivat yhtä varovaisia aggressiivisista sotatoimista epäystävällisen hallitsijan syrjäyttämiseksi. “Tässä Yhdistyneiden Kansakuntien temppelissä olemme ihanteen vartijoita, omantunnon vartijoita”, Villepin sanoi samana päivänä Bremnerin mukaan. “Tämän raskaan vastuun ja valtavan kunnian, joka meillä on, täytyy johtaa siihen, että asetamme etusijalle aseidenriisunnan rauhan kautta.”Hänen sanansa saivat raikuvat aplodit, mikä oli harvinainen tapahtuma turvallisuusneuvoston istuntosaleissa.

Villepin joutui Bushin Valkoisen talon kovien sanojen kohteeksi, mutta hän muistutti haastattelijoita siitä, että sivistysvaltioiden tavoitteena tulisi olla rauhan ja vakauden edistäminen maailman levottomammilla alueilla, ei vihamielisyyden lietsominen. Hän vastasi väitteisiin, joiden mukaan hän ja France molemmat hautoivat Yhdysvaltain vastaista puolueellisuutta väittämällä, että hän oli asunut Yhdysvalloissa viisi vuotta ja nauttinut kokemuksesta suunnattomasti. Kirjailija Elaine Sciolino väitti New York Timesin haastattelussa olevansa varsin amerikkalaismyönteinen. “Käyttäytyäksesi kuten minä, sinun täytyy tietää, kuinka paljon rakastan Amerikkaa”, hän sanoi lehdelle.

Villepinin kriitikot viittasivat hänen vuonna 2001 julkaistuun elämäkertaansa Napoleonin viimeisistä sadasta päivästä, Les Cent-jours, ou l ‘ esprit de sacrifice (sata päivää eli uhrauksen henki) ja varoittivat, että ulkoministeri näytti tekevän tarjouksen Ranskan vallan palauttamisesta maailman näyttämölle. “Villepin saattaa esiintyä Yhdistyneissä Kansakunnissa järjen, varovaisuuden ja kansainvälisen oikeuden suurena puolustajana ylimielistä, tyhmänrohkeaa ja järjetöntä Amerikkaa vastaan”, totesi eräs Ranskan historian tutkija David A. Bellin kirjassa The New Republic, joka jatkoi väittäen, että kirja “antaa ymmärtää, että hän on itse asiassa mies, jolta puuttuu lujat poliittiset periaatteet, joka on romanttisesti raa’ an poliittisen vallan peitossa ja joka on valmis sivuuttamaan sen nimissä tehdyt rikokset—mutta vain silloin, kun kyseinen valta on ranskalaista.”

tuli sisäministeriksi

tässä vaiheessa Villepinin RPR oli sulautunut kahden muun puolueen kanssa Union pour un Mouvement Populaireksi (kansanliikkeen unioni eli UPM). Hänen pahin kilpakumppaninsa puolueen riveissä oli yhtä nuori ja karismaattinen ranskalaispoliitikko Nicolas Sarkozy, jonka hohto mieleenpainuvalle mediaspoilulle oli tehnyt hänestä mielipidemittausten mukaan Ranskan suosituimman konservatiivipoliitikon. Maaliskuussa 2004 Sarkozy vaihtoi kabinettinvaihdoksessa työpaikkaa sisäministeristä valtiovarainministeriksi, ja Villepinistä tehtiin uusi sisäministeri. Hänen yli vuoden kestänyt virkakautensa tässä virassa oli kiistanalainen, mikä korostui hänen kannanotossaan radikaaleja Muslimipappeja vastaan, jotka johtivat moskeijoita tai järjestöjä Ranskan viiden miljoonan muslimiyhteisön keskuudessa. Villepinin mukaan osa näistä sivustoista tai ryhmistä toimi osana kansainvälisen islamilaisen terrorismin salaista tukiverkostoa. Sisäministerinä hän antoi kiistellyn lain, joka vaati kaikkia Ranskan Muslimipappeja osallistumaan pakollisiin kursseihin-joita tarjotaan vain ranskan kielellä, vaikka vain kolmannes heistä puhui sitä sujuvasti-maltillisessa Muslimiteologiassa ja Ranskan sekularismissa.

Ranska järjesti 29. toukokuuta 2005 kansanäänestyksen Euroopan perustuslain hyväksymisestä, joka on seuraava askel täysin yhdentyneessä Euroopan unionissa. Ranskalaiset äänestäjät hylkäsivät sen, mitä pidettiin yleisesti epäluottamuslauseena Chiracin hallitukselle. Lamaantunut talous, korkea työttömyys ja huoli yleiseurooppalaisista säännöistä, jotka tekevät lopun ranskalaisten työntekijöiden yhä nauttimasta historiallisesta työsuojelusta, olivat kaikki tekijöitä, jotka näyttivät tekevän Äänestäjät levottomiksi. Raffarin erosi pääministerin paikalta, ja Chirac nimitti Villepinin hänen sijaansa. Arvostelijoiden mukaan hän ei ollut myöskään tarpeeksi kokenut virkaan, saati paimentamaan kansakuntaa erityisen vaikean identiteettikriisin läpi. Sanomalehdet Lontoossa, maassa, joka oli pitkään harrastanut ranskalaisten mahtailujen ja poliittisten pyrkimysten pilkkaamista, julkaisivat heti katkelman Villepinin viimeisimmästä kirjasta Le Cri de la Gargouille (Gargoilin huuto): “Ranska on suuri vanha tammi, täynnä ikuista mahlaa”, Villepin selitti Guardianin otteen mukaan. “Se on puu, joka on kukoistanut ja levittäytynyt tuhansia vuosia ainutlaatuisessa maaperässä, joka on ollut sekä vieraanvarainen että avoin kaikenlaisille hyökkäyksille, jonka väestö on sekä monimuotoinen että silti homogeeninen, jonka henki on taipumus olla sekä tiukka että esteettisesti taipuvainen.”

vaikka Sarkozya pidettiin Villepinin suurimpana kilpailijana vallasta, uusi pääministeri otti epätavallisen askeleen nimittämällä Sarkozyn avainkabinetin virkaan, joka oli yhtä suuri kuin valtioministerin virka; itse asiassa se teki Sarkozysta Ranskan kolmanneksi suurimman henkilön Chiracin ja Villepinin jälkeen. Kaikkien kolmen poliittiseen tulevaisuuteen vaikuttaisivat vuoden 2005 loka-ja marraskuussa tapahtuneet levottomuudet. Ongelmat alkoivat pariisilaisessa lähiössä sen jälkeen, kun kaksi pohjoisafrikkalaista syntyperää olevaa teini-ikäistä oli kuollut sähköiskulla, kun he olivat pakenemassa poliisin normaalia henkilöllisyystarkastusta. Rotusyrjintää pitkään kytenyt kauna puhkesi ja leimahti autojen soihdutukseksi. Levottomuudet levisivät nopeasti muihin Ranskan kaupunkeihin ja jopa rajan yli Euroopan unionin naapurimaihin. Lähes 9 000 autoa poltettiin, ja Sarkozy tuomittiin laajasti, koska hän väitti väkivallan olevan järjestäytyneiden jengien työtä ja että ulkokehänlähiöt, joissa maahanmuuttajat asuivat, piti “Karcherisoida”, mikä viittaa korkeapaineiseen teolliseen puhdistustuotteeseen. Hänen sanojensa sanottiin lietsoneen entisestään jännitteitä alueella.

verrattuna de Gaulleen

Chirac odotti lähes kymmenen päivää ennen poikkeustilan julistamista yrittäessään hillitä levottomuuksia, ja kriisiä pidettiin viimeisenä naulana hänen poliittisen uransa arkkuun. Villepinin yhtä varovaista vastausta myös pilkattiin, sillä eräs London ‘ s Times-lehden kirjoittaja kuvitteli pääministerin mahdollisesti kriisin aikana kirjoittamia päiväkirjamerkintöjä. “He polttavat autot, mutta eikö loppujen lopuksi voitaisi sanoa, että autot polttavat ne?”kirjoitti Hugo Rifkind jäljitellen Villepinin taidokasta kirjallista tyyliä sekä kirjallisissa teoksissaan että julkisissa puheissaan. “He taistelevat meitä vastaan ja me heitä vastaan. Silti me riitelemme? Vai tanssimmeko, kuten Ranska on tanssinut aina siitä lähtien, kun portit murtuivat vuonna 1789?”

Villepinin kannattajat väittivät hänen reaktionsa olleen vähintään vähemmän vastenmielinen kuin Sarkozyn, ja muutamat jopa vertasivat Villepiniä Charles de Gaulleen, joka oli 1900-luvun merkittävin ranskalainen johtaja. Toisten mielestä vertailu ei kuvastanut 2000-luvun muuttuvaa Ranskaa. Sen sijaan, että hänet nähtäisiin uutena de Gaullena, kirjoitti Bremner, “monille ranskalaisille … kuva reippaasta, älyllisestä ja aristokraattisesta M. de Villepinistä todella puhui sen puolesta, että eliitti ei jatkuvasti onnistunut saamaan yhteyttä Pariisin ulkopuolella oleviin massoihin.”

sekä Villepin että Sarkozy kilpailevat todennäköisesti UPM: n ehdokkuudesta Ranskan presidentinvaaleissa, jotka on määrä järjestää vuonna 2007. Marie-Lauer Le Gayn kanssa naimisissa oleva Villepin on kolmen lapsen isä ja väittää viihtyvänsä parhaiten alle viiden tunnin yöunilla. Hallitustehtäviensä ja kirjallisen tuotantonsa lisäksi hän juoksee myös maratoneja.

Aikakauslehdet

Guardian (Lontoo, Englanti), 1.Kesäkuuta 2005; 9. Marraskuuta 2005.

Independent (Lontoo, Englanti), 22.Tammikuuta 2003.

New Republic, 14. Huhtikuuta 2003.

New York Times, 8. Maaliskuuta 2003.

Times (Lontoo, Englanti), 1.Kesäkuuta 2005; 9. Marraskuuta 2005; 12. Marraskuuta 2005.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.